skip to Main Content

Hanna

Raamatun naiset tarjoavat vertaiskokemuksia

Raamatun naisia -kirjoitukseni ovat Raamatun teksteistä nousevia ja niitä vapaasti tulkitsevia kertomuksia naisista, joiden kokemukset ja kohtalot ovat omaan aikakauteensa sidottuja silloisen elämän kuvauksia, mutta samalle ne tarjoavat myös tämän päivän naiselle vertaiskokemusta, lohtua ja tukea avaten ehkä uusia näköaloja naisen elämään.

Taustaa

Profeetta Hannasta kerrotaan 1. Samuelin kirjassa luvuissa 1. ja 2. 1. Samuelin kirja on yksi hebrealaisen Raamatun historiallisista kirjoista. 1. ja 2. Samuelin kirjat kuvaavat noin 130 vuoden jakson ajalta ennen kuninkaiden aikakauden alkua Israelissa. Niiden syntyajaksi arvioidaan vuosia 1050-722 eKr.

Hanna, profeetta Samuelin äiti

Elkana valmisteli lähtöään kotikaupungistaan kohti Siloa, jonne hänellä oli tapana matkustaa kerran vuodessa rukoilemaan Herraa Sebaotia ja uhraamaan hänelle. Hänen kaksi vaimoaan Peninna ja Hanna seurasivat miestään. Matka oli pitkä ja raskas. Erityisesti Hannalle se oli vaikea ja raskas jokavuotinen koettelemus. Painava tunne puristi hänen rintaansa ja sai kyyneleet nousemaan toistuvasti silmiin.

Hannan suru

Tänäkin vuonna Elkana jakoi uhrilihasta vaimoilleen ja lapsilleen. Peninna otti oman osuutensa, kiitti Jumalaa liiton lupauksista, puolisostaan ja lapsistaan. Hannalle Peninna sanoi: ”Miten väärin oletkaan elänyt kun Herran siunaus ei tule kohdallesi?” Peninna mitätöi toistuvasti Hannan arvon sanomalla: ”Tiedäthän Hanna, että nainen on nainen vasta äitinä!” Hän sulki Hannan perheyhteisön ulkopuolelle huomauttaessaan: ”Sinä et voi ymmärtää mitään lapsista, heidän kasvatuksestaan etkä edes miehen ja naisen syvemmästä suhteesta, koska et ole synnyttänyt kenenkään lasta.”

Hanna tunsi kutistuvansa Peninnan kommenteista pieneksi ja näkymättömäksi. Peninnan häpeämättömyys ja ilkeys myrkyttivät koko perheen elämän. Elkana näki Hannan tuskan ja surun. Hän sanoi Hannalle: ”Miksi itket Hanna, etkö syö? Mikä sinua vaivaa? Enkö minä ole sinulle enemmän kuin kymmenen poikaa?” (1. Sam. 1:8) Ei Elkana ollut valinnut Hannaa vaimokseen lapsien tähden, vaan hänen itsensä vuoksi. Hänen silmissään Hannan arvo ei perustunut hyötyyn, käyttöarvoon tai yhteiskunnallisen aseman kunnialliseen täyttämiseen.

Elkanan sanat koskettivat Hannaa. Elkanan edessä hän koki tulleensa nähdyksi ja kohdatuksi omana itsenään, Hannana. Ne sanat valoivat rauhaa hänen sydämeensä. Hän koki olevansa rakastettu. Sellaisina hetkinä Peninnan myrkylliset sanat jäivät hänen suojarajojensa ulkopuolelle ja hän koki olevansa turvassa.

Luopuminen tuo rauhan

Seuraavana päivänä uhriaterian jälkeen Hanna meni pyhäkköön rukoilemaan. Suuressa surussaan hän rukoili Jumalaansa: ”Herra Sebaot! Jos sinä näet palvelijasi hädän ja muistat minua etkä unohda minua, vaan annat minulle poikalapsen, niin minä luovutan hänet sinulle koko hänen elämänsä ajaksi, eikä veitsi milloinkaan ole koskeva hänen hiuksiaan.” (1. Sam.1:11).

Siinä hänen rukoillessaan ihmeellinen rauha alkoi täyttää hänen sydäntään. Hänen koko olemuksensa oli syvää huokausta Jumalan puoleen: ”Tässä on koko elämäni. Ota se ja auta minua tilanteessani. Annan kaikkeni. On aivan selvää, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Kaikki mitä minulle on, annan Sinulle; kipuni, rikkonaisuuteni, työni, asemani, lapseni.”

Pappi Eeli näki Hannan pitkän rukouksen ja sanoi hänelle: ”Mene rauhassa. Israelin Jumala antakoon sinulle, mitä häneltä pyysit.” (1. Sam.1:17)

Kuva: Hanna ja Samuel temppelissä (Rembrandt van Rijn)

Kokonaan Herran oma

Muutaman viikon kuluttua Hanna huomasi olevansa raskaana. Hanna koki olevansa suuresti siunattu ja Jumalan erityisessä suojeluksessa. Kun poika syntyi, antoi Hanna hänelle nimeksi Samuel. Poikaansa iltaisin uneen tuudittaessaan Hannan ajatukset kulkivat rukouksensa toteutumiseen ja sylissä nukkuvan lahjan saamiseen, mutta myös lupaukseen, jonka hän oli Jumalalle antanut. Hän tiesi, että imetysajan loputtua hänen oli aika luovuttaa rakkain aarteensa Silon pyhäkköön.

Inhimillisesti katsottuna tilanne tuntuu kohtuuttomalta ja julmalta. Maailmassahan on aina ollut äitejä, jotka joutuvat luopumaan omasta tahdostaan tai pakon edessä pienestä lapsestaan pian tämän syntymän jälkeen. Sellainen tilanne on luonnoton ja sisältää paljon kipua ja ihmisen rikkovaa hylkäämistä. Hylkääkö silloin nainen äitiytensä, itsensä ja lapsensa? Koska hylkääminen on rakkauden vastakohta, voiko Hannan tilanteessa olla kyse rakkaudellisen Jumalan tahdosta?

Kaikki nämä kysymykset tiedostaen Hannan sydämen ympäröi ihmeellinen rauha. Heidän saapuessaan pyhäkköön Hanna sanoi: ”Tätä poikaa minä rukoilin itselleni, ja Herra antoi minulle mitä pyysin. Nyt minä luovutan Hänet Herralle. Olkoon hän Herran oma koko elämänsä ajan.” (1. Sam. 1:27-28). Jätettyään Samuelin pyhäkköön Hanna muisteli muutaman vuoden takaista rukoustaan samassa paikassa. Silloin hän oli tuonut Jumalalle koko silloisen elämänsä, kipuineen, rikkomuksineen ja toiveineen. Hänen huokauksensa oli ollut: ”Tässä kaikki. Annan sen uhriksi Sinulle. Voinko pyytää pojalleni mitään enempää kuin että hän on Herran oma koko elämänsä ajan?!” Siinä on rakkaus, hän ajatteli. Suostuminen elämänsä antamiseen, kaiken lahjana pitämiseen ja nöyryyteen.

Kiitosta ja ristinteologiaa

Seuraavina vuosina Hanna ja Elkana saivat vielä useita lapsia. Samuel kasvoi pyhäkössä rakastavien ihmisten ympäröimänä ja valmistautuen suureen tehtäväänsä Jumalan suunnitelmassa.

Hanna rukoili Herraa sanoen: ”Sydämeni riemuitsee Herrasta. Herra nostaa minun pääni pystyyn. Minä voin rohkeasti vastata vihollisilleni, sinun avustasi minä iloitsen.” (1. Sam. 2:1). Perhe-elämä Elkanan toisena vaimona Peninnan rinnalla toi tullessaan vielä paljon myrskyjä ja kyyneleitä. Hanna kuitenkin tunsi, että hänen jalkojensa alla oli niinäkin hetkinä vankkumaton kallio. Peninnan ilkeät nuolet eivät enää osuneet Hannan sisimpään. Hän kykeni tunnistamaan Peninnan puheiden syvemmät motiivit, jotka usein olivat pelko ja häpeä. Ne tunnistettuaan Hanna ei ohjautunut enää niistä käsin joutuen suruun tai hätään. Hanna tiesi olevansa rakastettu ja turvassa.

Hanna vieraili Silon pyhäkössä vuosittain. Samuel oli varttunut jo nuoreksi mieheksi ja saanut arvostetun aseman pyhäkössä. Hän oli kokenut vahvasti Jumalan kutsuvan häntä erityiseen tehtävään Israelin hyväksi (1. Sam.3). Kun Hanna tapasi aikuistuneen poikansa, hänet valtasi suuri ilo Jumalan uskomattomasta huolenpidosta. Äitinä hän tunnisti sydämessään myös hiljaista surua siitä, ettei ollut voinut elää lapsensa lähellä kasvun vuosien aikana.

Hanna vetäytyi pyhäkön hiljaiseen nurkkaukseen rukoilemaan: ”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas Tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa.” (1. Sam. 2:6). Kaikki tämä, tuskainen lapsettomuuden kipuni, näkymättömäksi kuihtuminen toisten pilkan ja mitätöinnin alla, katkeruuteni ja pelkoni, lapsesta luopumisen suruni, perhe- ja avioelämän haavat, kaikki tämä on minun tarinaani. Minunkin tarinaani kannattelee ikiaikaisen Jumalan rakkaudellinen suunnitelma.

Tyynellä mielellä Hanna huokasi: ”Sinä riisut ja teet minut pieneksi. Viet usein kaiken inhimillisen tuen ja asetat minut pilkan ja halveksunnan keskelle. Silloin näytät ihmeellisen huolenpitosi ja uskollisuutesi. Avaat silmäni näkemään myös oman puutteellisuuteni ja valmistat sydämeni ottamaan vastaan rakkautta ja rakastamaan.”

Back To Top