skip to Main Content

Raamatun naiset tarjoavat vertaiskokemuksia

Raamatun naisia -kirjoitukseni ovat Raamatun teksteistä nousevia ja niitä vapaasti tulkitsevia kertomuksia naisista, joiden kokemukset ja kohtalot ovat omaan aikakauteensa sidottuja silloisen elämän kuvauksia, mutta samalle ne tarjoavat myös tämän päivänä naiselle vertaiskokemusta, lohtua ja tukea avaten ehkä uusia näköaloja naisen elämään. Olen valinnut kertomusteni naiset lukemattomien Raamatun naisten joukosta kokemusperäisesti pyrkimyksenä tuoda esille inhimillisen elämän säröjä ja kaiken sen yllä olevaa Jumalan johdatusta ja huolenpitoa.   –Kati Lücke

—————————————————————————————

Taustatietoja:

Ensimmäisen kuninkaiden kirjan 17:1-24 teksti sijoittuu aikaan, jolloin Israelia hallitsi kuningas Ahab, joka oli pohjoisen valtakunnan seitsemäs kuningas (n. 874-853 ekr). Ahab ei ollut Kirjoitusten mukaan Jumalan mielen mukainen kuningas. Hän palveli Baalia ja hänen vaimonsa Iisebel surmautti profeettoja. Hän etsi profeetta Eliaakin surmatakseen hänet (1. Kun.16:29-33). Profeetta Eliasta kerrotaan Ensimmäisen kuninkaiden kirjan luvuissa 17-21 sekä toisen kuninkaiden kirjan kahdessa ensimmäisessä luvussa. Ensimmäisen kerran hänet mainitaan, kun hän ennusti kuningas Ahabille, että Israeliin oli tulossa useita vuosia kestävä kuivuus. Näin myös tapahtui.

   Sarpatin lesken poika (Kuva: Luis Hersent)

Sarpatin leski

Elia heräsi säpsähtäen vuoteessaan. Tämäkin yö oli ollut levoton. Ilma oli yölläkin tukahduttavan kuuma. Kuumuus ja aavikkoalueelta puhaltava ohutta hiekkaa lennättävä jatkuva tuuli tekivät ihmisistä levottomia. Maa halkeili kuivuudesta. Vilja oli vuosi toisensa jälkeen kuivunut peltoon. Linnut olivat nokkineet siemenviljan ja karja kuoli veden ja ravinnon puutteeseen. Elämä oli jatkuvaa kamppailua. Nyt Eliaa ei herättänyt kuumuus, vaan ääni, josta hän kykeni erottamaan selviä sanoja: ”Lähde täältä, kulje itään päin ja piiloudu Keritinpuron uomaan, joka on Jordanin tuolla puolen. Siellä voit juoda purosta, ja minä olen käskenyt korppien tuoda sinulle ruokaa” (1. Kun.17:3-4).

Näin tapahtuikin. Joitakin kuukausia myöhemmin puro kuitenkin kuivui ja elinolot kävivät mahdottomiksi. Päivä päivältä hänen voimansa vähenivät. Päivänä, jolloin Elia oli valmis kohtaamaan nääntymiskuoleman, Herra puhui: ” Lähde Sidonin alueen Sarpatiin ja asetu sinne. Minä käsken erästä leskivaimoa pitämään sinusta siellä huolen” (1. Kun.17:9).

Kohtaaminen Sarpatissa

Hämärän jo laskeutuessa kaupunkiin Elia saapui Syyrian Sarpatiin. Kaupungin asukkaat olivat jo vetäytyneet koteihinsa kun Elian kumarainen hahmo lähestyi kaupungin muureja. Eräs nainen oli muurien läheisyydessä keräämässä risuja polttopuiksi seuraavan päivän tarpeisiin. Nähdessään ryysyihin pukeutuneen naisen Elia huusi hänelle: ”Toisitko minulle vettä, että saisin juotavaa” (1. Kun.17:10). Nainen säpsähti hämärästä lähestyvän muukalaisen huutoa. Hän otti risunippunsa ja kiiruhti kaupungin kaivolle vettä hakemaan, koska näki kulkijan olevan nääntymäisillään. Elia huusi vielä naisen perään: ”Toisitko minulle myös palan leipää” (1. Kun.17:11).

Nainen oli menettänyt miehensä vain muutamia vuosia sitten. Miehen kuolema oli tarkoittanut entuudestaan köyhän naisen luisumista nälkäkuoleman partaalle. Tämä nainen oli nyt siinä tilanteessa. Hän elätti itseään ja teini-ikäistä poikaansa risujen myymisellä. Kuinka tuo muukalainen saattoi pyytää häneltä ruokaa?! Hän tiesi, että ruokatarvikkeita oli jäljellä enää päiväksi eteenpäin. Hän oli varma, että nälkäkuolema olisi hänen ja poikansa kohtalona lähiaikoina. Jokin tuossa kulkijan hahmossa kuitenkin kosketti häntä. Ehkä tämä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa tehdä hyvä teko, josta hänen jumalansa olisivat iloisia ja palkitsivat hänet runsain lahjoin onniautuudessa, joka oli oikein toimiville palkintona kuoleman jälkeen. Se oli toivoa paremmasta ja uskoa siihen, että ehkä vielä oli jotakin, johon tarttua.

   Profeetta Elia ja Sarpatin leski (Kuva: Gerrit Willemsz Horst)

Hetkessä on kaikki tarpeellinen

Leski meni kotiinsa. Vaikka oli jo ilta ja kaupunki hiljentynyt, sytytti nainen vielä uuniinsa tulen ja leipoi leivän viimeisistä jauhoistaan. Hänen poikansa heräsi työn ääniin ja kysyi hämmentyneenä äidiltään tämän puuhista. Nainen vastasi pohdiskelevaan sävyyn toistaen Elian sanat: ”Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle” (1. Kun. 17:14). Nainen tarttui myös tähän mahdollisuuteen. Jumalia on monia ja henkiä on niin monenlaisia, ehkä joku niistä voi auttaa meitä, hän ajatteli.

Aamun sarastaessa nainen oli lähdössä keräämään risuja. Ohimennen hän vilkaisi jauholaariinsa ja pöydällä olevaan öljypulloon huomaten ne hämmästyksekseen täysinäisiksi. Sama toistui kaikkina tulevina päivinä. Tarvikkeita oli joka päivä tarpeeksi yhden leivän leipomista varten. Jokainen päivä he söivät viimeistä leipää ja jokainen uusi aamu toi sinä päivänä tarvittavan ravinnon. ”Me emme omista mitään, mutta meiltä ei puutu mitään”, ajatteli nainen leipätaikinaa vaivatessaan.

Jumalan oikeudenmukaisuus?

Sinä iltana nainen huomasi poikansa olevan oudon kalpea. Koskettaessaan pojan otsaa, hän huomasi lapsensa ihon olevan polttavan kuuma. Yön aikana lapsen vointi huononi ja aamun kuluessa hän ei enää kyennyt nousemaan jalkeille. Tuntematon tauti runteli pojan hentoa kehoa niin, että illalla hän vaipui tajuttomuuteen ja hengitti enää vaivalloisesti. Nainen juoksi hätääntyneenä hakemaan apua kylän henkiparantajalta, mutta heidän saapuessa talolle he löysivät pojan elottomana vuoteeltaan.

Äiti vaipui riipaisevan tuskan viiltämänä talon kivilattialle. Hetkeen hän ei kyennyt edes itkemään. Haukkoi vaan henkeään ja tärisi. Elia näki naisen pohjattoman tuskan ja lähestyi naista tarttuakseen häneen. Nainen vetäytyi kauemmaksi huutaen: ”Pitikö sinun sekaantua elämääni, Jumalan mies! Pitikö sinun tulla tänne vetämään minun syntini esiin ja tappamaan poikani!” (1. Kun. 17:18).

Elia otti pojan ruumiin syliinsä ja kantoi sen huoneeseensa talon katolle. Hän tunsi rinnassaan syvää ahdistusta. Kuollut lapsi sylissään hän huusi rukouksen Jumalalleen: ”Tahdotko todella tuottaa onnettomuuden tälle leskelle, jonka luona asun, ja surmata hänen poikansa?” (1. Kun. 17:20). Tämä nainen oli jo menettänyt niin paljon. Hän oli menettänyt puolisonsa ja sen myötä arvostuksen yhteisönsä edessä sekä toimeentulonsa. Hänen poikansa oli ainoa, mitä hänellä enää oli; rakkaimpansa ja vanhuutensa turva. Nainen oli osoittanut vieraanvaraisuutta muukalaiselle ja luottanut hänen puheisiinsa. Hän oli suostunut elämään Jumalan huolenpidon varassa luottaen jokaisen päivän tuovan uudet jauhot ja öljyn tyhjiin astioihinsa. Mitä muuta Jumala vielä odotti? Elia rukoili; ”Herra Jumalani! Anna hengen palata tähän poikaan!” (1. Kun. 17:21).

Nöyryyttä ja armoa

He istuivat kattohuoneistossa hiljaa Elian kannatellessa pojan ruumista sylissään. Vähitellen Elia tunsi pojan kehon lämpenevän ja lihasten aktivoituvan. Hitaasti poika avasi silmänsä ja kysyi äitiään. Elia nosti katseensa ylös ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. ”Armo riittää”, hän kuiskasi.

Elia kantoi pojan alas taloon ja vei hänet äitinsä luokse. Nähdessään poikansa elävänä nainen epäili näkevänsä näkyjä. ”Sairaat paranevat, sokeat näkevät ja kuolleet heräävät”, hän muisti profeetan sanoneen. Tänään se lupaus kohtasi Sarpatin leskiäidin. Nainen sanoi Elialle: ”Nyt minä tiedän, että sinä olet Jumalan mies. Se, mitä sinä puhut on todella Herran sanaa.” (1. Kun. 17:24).

Illan hämärässä ja tähtien koristaessa taivaan kantta, istuivat äiti ja poika hiljaa lähekkäin talonsa edustalla. Molemmat istuivat rauhassa alkavan yön ääniä kuunnellen. Seesteisen ulkokuoren alla naisen sydäntä kuitenkin liikuttivat suuret aallot. Hän pohti kaikkia niitä elämänsä matkalla tapahtuneita kohtaamisia, joissa sama merkillinen valokeilaan joutumisen tunne oli vallannut mielen. Kohdattuaan Eliaan hänen mieleensä olivat nousseet monet häpeää ja syyllisyyttä aiheuttaneet tilanteet. Useimmiten ne saattoi sulkea touhuissaan pois mielestään, mutta jotkin kohtaamiset toivat ne peilin tavoin nähtäviksi. Elia oli ollut tällä kertaa se peili. Usein nähdyksi tullut haluaa rikkoa peilin. Oma inhimillisyys on liian kipeää katsottavaksi. Jos kuitenkin suostuu tarkastelemaan itseään peilistä, voi ymmärtää jotain salaisuuteen kätketystä, mutta kuitenkin ihmisen lähelle tulevasta armollisesta Jumalasta, joka lupaa kulkea ihmisen rinnalla elämän matkan jokapäiväiset tarpeet täyttäen.

Back To Top