skip to Main Content
Naisen Poluilla: Kärsivän Rinnalla, Ei Yläpuolella
"Jos voimme nähdä kärsivän, surullisen, hylätyn ja hauraan ihmisen kasvoissa Kristuksen, olemme lähellä rakkaudellista todellisuutta", kirjoittaa Kati Lücke.

Naisen poluilla: Kärsivän rinnalla, ei yläpuolella

Uuden vuoden alussa toivottelemme toisillemme hyvää ja onnellista vuotta. Mietimme myös omaa elämäämme ja odotamme tulevaa ehkä innostuneina, ehkä pelokkaina, luottavaisina tai lannistuneina. Olen pohtinut viime aikoina sitä, miten tulisi asennoitua kanssaihmisten taakkoihin ja murheisiin ja sitä, miten itse suhtaudun elämäni kipuihin ja kamppailuihin.

Kivun salliva Jumala

Kristittyinä tiedostamme elävämme todellisuudessa, joka on pahuuden ja lankeemuksen varjostama, mutta jossa kuitenkin ovat läsnä kaikki Jumalan lupaukset ja Hänen voimansa. Jumalan valtakunta on siis jo läsnä, muttei koko täyteydessään. Siksi langennut ihminen tekee kaikenlaista rakkauden vastaista; valehtelee itselleen ja toisille, ohittaa toisen ja itsensä, hylkää itsensä, toisen ja Jumalan. Rikomme siis toisiamme ja tulemme rikotuiksi. Me olemme kärsimyksemme suuri syy.

Sairaudet, onnettomuudet ja luonnonkatastrofit saavat meidät usein kysymään: missä oli kaikkivaltias ja hyvä Jumala ihmisten kärsiessä niissä tilanteissa? Miksi Jumala sallii kaiken pahan? Voimme vain aavistella Jumalan mielen liikkeitä kärsimyksen keskellä. Ehkä jäämme kuuntelemaan ja tutkimaan sen viestiä. Voimme kenties kysyä ja ihmetellä kipumme keskellä, mistä siinä on kyse tai mitä kokemamme tila meille kertoo. Ennen kaikkea näiden kysymysten äärellä tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme kokemuksen kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta, aidosta myötäelämisestä.

Rakkaus ei tule elämään väkisin

Usein kuulee puhuttavan kärsimyksestä niin, että se selitetään Jumalan sallimana ihmisen murtamisena. Niin, että sen koettuaan olisi valmis ”särkyneenä saviruukkuna” heijastamaan Jumalan valoa ja antautumaan koko olemuksellaan Hänen käyttöönsä. Uskon, että ihmisen problematiikkaan kuuluu olennaisesti omavoimaisuus ja itsekkyys. Omavoimaisen ihmisen elämässä ei tarvita Jumalaa, joten siinä mielessä ajatus Jumalan sallimasta murtumisesta vaikuttaakin perustellulta. Jotta voi rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta, täytyy tulla nöyräksi ja suostua omaan ihmisen kokoiseen pienuuteensa.

Kun kohtaan ihmisen, jonka elämää ovat runnelleet monet kivut ja kärsimykset, en voi ajatella: näin paljon Jumalan on täytynyt tätä ihmistä musertaa vetääkseen häntä läheisyyteensä. Tai kun kohtaan raiskatun, lapsena hyväksikäytetyn, parantumattomasti sairaan tai hylätyn, en voi ajatella Jumalan murtaneen näillä keinoilla tätä yksilöä käyttöönsä tai oikeaan suhteeseen kanssaan.

Jos uskomme, että Jumala on rakkaus, rakkaus ei tule elämäämme ryskäämällä ja rikkomalla. Rakkaus odottaa hienovaraisesti hetkeä, jolloin olemme valmiit ottamaan sen vastaan. Usein se tapahtuu murtumisen kautta. Polkuna siihen on mielestäni sen tunnistaminen, että olemme kääntyneet pois itsestämme, toisistamme ja rakkaudesta. Murtumista aiheuttavat omat ihmisyydestämme nousevat haavat ja ymmärtämättömyys sekä toisten ihmisten meille aiheuttamat traumat ja kivut.

Teoista pitää ottaa vastuu

On mielestäni kuitenkin tärkeää oivaltaa, ettemme nimeä näitä kärsimyksiä vain kohtalomme välttämättömyyksiksi, vaan asetamme meitä kaltoin kohdelleet ihmiset vastuuseen teoistaan ja olemme itse valmiit ottamaan vastuun omistamme.

Vastuun ottaminen puolestaan tarkoittanee sitä, että suostuu näkemään oman toimintansa tuhoisat seuraukset ja tulemaan itsensä kokoiseksi. Se tarkoittaa myös sitä, että vastuutamme meitä kaltoinkohdelleet ihmiset ja kärsimystä toiminnallaan aiheuttaneet vastuuseen teoistaan. Meidän hallinnassamme ei ole se, kantavatko toiset ihmiset vastuunsa.

Voimme ehkä ymmärtää rakentavalla tavalla ja rakkauden näkökulmasta murtumisen ja rakkauden yhteyden. Jaan teeman kolmeen tarkastelupisteeseen.

Ensinnäkin suoraviivainen puhe ja opetus ihmisiä murtavasta ja kärsimyksen siksi sallivasta Jumalasta on vaarallista ja rakkaudetonta. Se asettaa puhujan majesteetilliselle jalustalle, josta käsin hän katsoo oikeudekseen lausua Jumalan suunnitelman periaatteita. Se vieraannuttaa toisesta ihmisestä ja hänen todellisuutensa aidosta kohtaamisesta. Se ohjaa pois rakkaudesta.

Toiseksi elämä murtaa ihmisiä ja murtumiset tapahtuvat Jumalan sallimuksessa. Ne pakottavat ihmisen pois omavoimaisuudesta ja ohjaavat nöyryyteen, rakkauden tarvitsemiseen ja ymmärrykseen kannettuna olemisesta. Kolmanneksi on tärkeää ymmärtää, että kärsimyksen takana on useimmiten rakkaudeton ja ymmärtämätön ihminen.

Särkyneen kohtaaminen

Jos voitto tuodaan maailmaan rakastamalla, mitä se tarkoittaa suhteessa kipuun ja kärsimykseen? Surevaa, väkivaltaisesti kohdeltua, sairasta tai hylättyä ei lohduta syvällä tasolla se, että Jumalan sanotaan muovaavan häntä itseään varten. Kärsivän koko inhimillisyys tulisi kohdata rakastaen ihmiseltä ihmiselle eikä lausuen yleviä uskonnollisia lauseita kärsimyksen sallivasta Jumalasta, jonka tarkoitus on muovata luotujaan mielensä mukaisiksi.

Jos voimme nähdä kärsivän, surullisen, hylätyn ja hauraan ihmisen kasvoissa Kristuksen, olemme lähellä rakkaudellista todellisuutta. Jos itse olemme keskellä kärsimystä, voimme ehkä kysyä, mitä rakkaus sanoo tilanteeseemme, millaiset Jumalan kasvot silloin näemme.

Se on mielestäni hiljaista ja hoitavaa rakkautta. Se on rakkautta ilman kasvattamisen tai muovaamisen viestiä. Se on aitoa empatiaa ja kykyä kulkea vierellä. Se on syvää ymmärrystä elämän raadollisuudesta. Se on Golgatan ristin todellisuuden tunnustamista.

Sen kaiken keskellä on kuitenkin Valtakunta, joka on jo täällä. Sen voimassa me kykenemme tunnistamaan jotakin todellisesta rakkaudesta. Sen valtuuttamina me rukoilemme itsemme ja toistemme puolesta.

Back To Top