skip to Main Content
Naisen Poluilla: Luottamus On Kallio Koko Olemassaololle
Voimmeko olla tässä levottomassa maailmassa turvassa, elää levollisesti ja luottaa siihen, että elämä kantaa?

Naisen poluilla: Luottamus on kallio koko olemassaololle

Eräs elämämme keskeisimpiä asioita on luottamus. Voi olla, että se on kaikkein keskeisin, sillä siihen yhdistyvät sellaiset teemat kuin itsetuntemus, rakkaus, liittyminen, usko ja jumalasuhde. Se on kallio kaikille olemassaolomme ja elämämme perustarpeille.

Raamatussa luottamus Jumalan hyvyyteen ja uskollisuuteen mainitaan lukemattomia kertoja. Siellä Hän lupaa suojella, lohduttaa ja ohjata. Ihmistä kehotetaan jättämään koko elämänsä Hänen varaansa. Siellä myös tuodaan esille vaikeutemme luottaa näihin Jumalan lupauksiin (esimerkiksi Heb.13:5, Matt.6:26, Sananl.3:5-6, Ps.56:4, Jaak.1:6).

”Syväluottamus” ei ole helppoa

Luottamuksen tärkeydestä ja kauneudesta on helppo puhua, mutta sen syvempi kokeminen, ”syväluottamus”, osoittautuu usein vaikeaksi. Voimme kysyä itseltämme, että luotammeko todella mihinkään. Kykenemmekö luottamaan itseemme, toisiin ihmisiin, elämään, rakkauteen tai Jumalaan?

Voisi ajatelle, että luottamus itseen on perustavalla tavalla inhimillistä, että se nyt ainakin pitäisi onnistua. Kun sitten kohtaa itsessään ajatuksia ja tekee valintoja, joita on vaikea tunnistaa aidosti omikseen, kysyy itseltään: noinko vähän voin luottaa omaan arviointikykyyni, noinko vähän tunnen itseni syvärakenteita? Voinko luottaa itsessäni siihen, että olen itseni puolella ja kuuntelen omia tunteitani?

Pinnallisiin selviytymiskeinoihin ja toimintamalleihini voin tietysti luottaa. Nehän ovat menneisyydessäni osoittaneet järkkymättömän toimivuutensa. Todelliseen itsessäni olemiseen on kuitenkin vaikea luottaa ja sen varaan rakentaa valintojaan. Jotta voin tuntea itseni ja tiedostaa persoonallisia rakenteitani, minun on täytynyt saada kokea riittävästi turvaa ja rakkautta elämässäni uskaltaakseni katsoa sisäistä todellisuuttani ja luottaakseni sen tuomiin viesteihin.

Ainoa reitti läheisyyteen

Luottamalla toiseen ihmiseen annamme hänelle itseltämme kenties kauneimman ja arvokkaimman lahjan. Joudumme silloin kohtaamaan herkkyytemme ja pelkomme. Päästäksemme todelliseen läheisyyteen toisen ihmisen kanssa ei käytettävissämme ole muuta reittiä.

Läheisyyteen pääseminen ja luottaminen eivät tarkoita sitä, että meidän tulisi tietää toisistamme kaikki. On tärkeää tunnistaa omat ja toisen ihmisen rajat. Minun ei tarvitse tietää kaikkea kohtaamani ihmisen tarinasta voidakseni olla läsnä ja kuunnella. Minun ei tarvitse tietää lapseni, ystäväni tai puolisoni koko sisäistä maailmaa, voidakseni tuntea yhteyttä ja rakastaa. Usko ja luottamus toisen ihmisen vilpittömyyteen riittävät. Voin vain omasta maailmastani käsin ihmetellä, ihailla ja arvostaa toista ihmistä. Silloin ei tarvita valvontaa, vaatimuksia tai varmisteluja.

Me janoamme koko elämämme yhteyttä toiseen ihmiseen. Se on pienen vauvan yhteyden tarvetta ja syvää luottamusta häntä hoitaviin läheisiin ja se on vanhuksen yhteyden tarvetta toiseen ja luottamusta huolenpitoon voimien vähetessä.

Luottamukseni toiseen ihmiseen näkyy ihmettelyn ja arvostamisen asenteessani, josta kontrolli ja vaatimukset puuttuvat. Luotan siis toisen ihmisen vilpittömyyteen ja hyväntahtoisuuteen. En tee sitä kuitenkaan sinisilmäisesti, omat tarpeeni ja itseni hyläten, jolloin unohdan rajani ja tulen loukatuksi.

Toiseen ihmiseen nojautuminen

Tämän lisäksi luottamus tulee ilmi tietysti myös teoissa. Merellä melontaretkellä yllättänyt sumu pakottaa turvautumaan aistitiedon sijaan suunnistustaitoon ja teknisiin apuvälineisiin. Se pakottaa myös luottamaan sellaiseen ihmiseen, jolla kenties tämä taito on parhaiten hallinnassa. Olemaan toisen ihmisen varassa. Oman avuttomuutensa kohtaaminen ja oman arviointikyvyn pettäminen ovat hämmentäviä kokemuksia.

Elämä voi tuoda eteen myös tilanteen, jossa mikään ei ole omissa käsissä. Täydellinen antautumisen hetki toisten ihmisten käsiin ja luottamukseen heidän osaamisestaan ja halustaan tehdä parhaansa on käsillä vaikkapa leikkauspöytään kytkettynä nukutusaineen vaikutusta odottaessa epätietoisena siitä, selviytyykö leikkauksesta elävänä. Joskus taas elämässä kohtaa menetyksiä ja suuria järkytyksiä, jotka murentavat kallion jalkojen alta. Silloin hengittäminen ja sekunti kerrallaan oleminen ovat ainoita, mihin ihminen kykenee. Sekin tapahtuu automaattisesti, vaikkei haluaisikaan vetää enää yhtään henkäystä. Mihin me silloin luotamme?

Hyvä vai paha todellisuus?

Onko todellisuus ympärillämme hyvän- vai pahantahtoinen? Tämä on perustava kysymys, kun mietimme luottamusta elämää kohtaan. Voimmeko olla tässä levottomassa maailmassa turvassa, elää levollisesti ja luottaa siihen, että elämä kantaa? Luotanko todella Raamatussa oleviin lupauksiin siitä, että ihmisenä minulle on oikeus luottaa ja että se on itseasiassa ainoa mahdollinen asenne. ”Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen” (2. Kor. 5:7 ).

On syvästi inhimillistä perustaa elämänsä pohjimmiltaan tietoon, omaan tahtoon ja voimaan. Hankkia tietoa, ennakoida, suunnitella ja analysoida. Sen hintana kuitenkin on, että viime kädessä elämme pelossa. Jos taas heittäydymme elämään rakkaudellisen Jumalan varassa, opimme vähitellen, usein elämän kokemuksiemme pakottamina, luovuttamaan, luottamaan ja kokemaan turvaa.

Me elämme hapuillen, etsien ja erehtyen. Kukaan ei voi sanoa tietävänsä Jumalaa ja hänen suunnitelmiaan. Kuitenkin syvällä sisimmässämme tiedämme, että koko olemuksemme ja elämämme täytyy perustua luottamukseen. Se on syvin tarpeemme ihmisenä kehdosta hautaan. Se mahdollistaa rakkauden. Se mahdollistaa myös toivon, joka on vahvin eteenpäin vievä voima. Toivo ei ole mitään katteetonta toivoskelua, vaan se pohjautuu luottamukseen siitä, että ympärillämme oleva todellisuus on perustaltaan hyväntahtoinen.

Back To Top