skip to Main Content
Naisen Poluilla: Mitä Suremme Kun Suremme Lemmikin Menetystä?
Kun lemmikki kuolee, menetämme kokemuksen sellaisesta kiintymyksestä, jossa olemme kelvanneet toiselle luodulle juuri sellaisena kuin olemme. Kuva: Jamie Street/Unsplash.

Naisen poluilla: Mitä suremme kun suremme lemmikin menetystä?

Jouduin tekemään keväällä päätöksen, jonka jokainen lemmikin omistaja tietää jossakin vaiheessa tulevan eteen. Päätin 15,5-vuotiaan koirani elämän lopettamisesta. Eläinlääkäri toteutti koirani eutanasian. Hyvästien jättö oli raskasta koko perheelle.

Kolmen viikon kuluttua ajoin jälleen eläinlääkäriin noutamaan koirani tuhkauurnan. Miltei yhtä vaikealta tuntui ajaa sateisena iltana kotia kohti tuhkauurna vieressäni etupenkillä ja palata tyhjään taloon toistamiseen.

Olen kokenut surua, jollaista ei koskaan aiemmin ole elämässäni tullut vastaan. Kutsun sitä puhtaaksi suruksi. Se on surua, joka on täynnä kiitollisuutta ja rauhaa. Monet muut surut elämässäni eivät ole olleet sellaisia. Niihin on liittynyt vihaa, pelkoa tai häpeää.

Ettei vain tarvitsisi tuntea

Mitä suremme kun suremme lemmikin menetystä? Uskon, että suremme vilpitöntä rakkautta ja uskollisuutta. Uskon, että koemme menettävämme kokemuksen sellaisesta kiintymyksestä, jossa olemme kelvanneet toiselle luodulle juuri sellaisena kuin olemme. Jollekin tässä maailmassa olemme riittäneet kaikkine puutteinemme ja virheinemme. Puhdas rakkaus ja puhdas suru muistuttavat meitä jostakin täydellisestä, kauniista ja aidosta. Ehkä ne muistuttavat meitä taivaasta.

Pian koiran kuoleman jälkeen huomasin selailevani koirien myynti-ilmoituksia ja suunnittelevani uuden koiran hankintaa. Täytin mieleni unelmilla ja suunnitelmilla retkistä ja elämän jakamisesta uuden koiran kanssa. Pian havahduin tuttuun tunteeseen; olin itselleni tyypilliseen tapaan taas ratkomassa vaikeaa tunnetta elämässäni menemällä vauhdilla eteenpäin ja järkeistämällä tilanteen. Kaikki tämä siksi, ettei vain tarvitsisi tuntea.

Tunteissa olemme totta

Kovin usein elämässä toimimme niin, että väistelemme vaikeita tunteita. Ei ole helppoa ottaa vastaan todellista tunnetta siitä, että minua ei rakasteta, minut ohitetaan, joudun luopumaan, tunnen vihaa, häpeää, surua, kateutta tai katkeruutta. Helpompi on analysoida, laittaa pakettiin, ratkaista, touhuta ja siirtää huomio toisiin kohteisiin. Ettei vaan tarvitsisi tuntea.

Mutta juuri tunteet ovat niitä, joissa me olemme totta. Vain todelliset tunteensa kohtaamalla voi tulla aidosti itsekseen ja kokoisekseen. Se matka on monille meistä pitkä, mutta kun sen aavistaa, ei halua enää kääntyä takaisin analysointiin, touhuun ja pakenemiseen.

Pieni koirani täytti pitkän elämänsä aikansa kodissani suuren tilan. Se eli mukana ilon ja surun hetket, vaihtoi asuntoja mukanani ja tuli jokaisen lohdutusta tarvitsevan lähelle pyyteettömästi tarjoamaan läheisyyttään. Siitä pidettiin huolta ja sitä rakastettiin.

Uskon, että rakkaus on huolenpitoa, tekoja, arkea, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Se ei ole juhlapuheita tai henkevää korkealentoa. Se on sitä, että saa pitää huolta ja tulee huolletuksi. Rakkaus syntyy vaivannäön ja itsekieltäymyksen kehässä. Jos pienet vauvat eivät vaatisi mitään, vaan tyytyisivät olemaan hiljaa ja olemaan aiheuttamatta vaivaa ja väsymystä vanhemmilleen, ei vanhemman kiintymys lapseen syntyisi. Me tarvitsemme ihmisiä tai eläimiä, joista pitää huolta. Ei vain siksi, että kokisimme itsemme tärkeiksi vaan siksi, että tarve siihen kuuluu syvimpään ihmisyyteen.

Puhtaan rakkauden jano

Puhdasta rakkautta me janoamme läpi elämämme. Uskon, että se tarve on meihin syvään uurrettu. Ihmissuhteissamme ja suhteessamme luotuun todellisuuteen saamme kokea välähdyksiä siitä. Koska olemme ihmisinä monin tavoin haavoittuneita, kykymme antaa ja ottaa vastaan puhdasta rakkautta on vajavainen. Aavistus siitä meillä kuitenkin on. Ikuisuuden ja taivaan aavistus.

Back To Top