skip to Main Content
Naisen Poluilla: Tunne Minut Kokonaan
Nähdyksi tulemisen ja näkemisen kokemus ovat ihmisyyden peruskallioita.

Naisen poluilla: Tunne minut kokonaan

Näe minut, kohtaa minut, liity minuun!

Kun lapsi syntyy maailmaan ja alkaa havainnoida itsensä ulkopuolista todellisuutta, hän on täysin vakuuttunut olevansa maailman ihanin olento, jota koko todellisuus rakastaa ehdoitta. Lapsi ojentuu kohti ulkomaailmaa luottavaisena ja uskoen hoivaajiensa täydelliseen rakkauteen.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan saa kokea lapsena nähdyksi tulemista. Syynä ei useinkaan ole hoivaavien aikuisten pahuus, vaan heidät omat varhaiset kokemuksensa, toimintamallinsa ja kokemuksensa läsnäolon puutteesta.

Lapsen kokemus ohittamisesta on pelottavin kaikista. Se viestii syvästi hylkäämisestä ja merkitsee lapselle kuoleman todellisuutta. Koska lapsen syvin tarvitsevuus ei tule nähdyksi, hän alkaa hävetä tarvitsevuuttaan. Selviytyäkseen häpeästä ja kuoleman ja katoamisen kokemukselta lapsi kehittää keinoja, joilla tulla nähdyksi ja hyväksytyksi.

Kaikin keinoin hyväksytyksi

Nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen keinoja ovat esimerkiksi kiltteys, sääntöuskollisuus, erilaisten suoritusten ja taitojen esiintuominen ja aikuismaisuus. Vähitellen tästä kelpaavuus-strategiasta alkaa muodostua yksilön itseymmärrys ja identiteetti. Hänen omanarvontuntonsa on riippuvainen ulkoisista huomioista ja omaksuu sen minuutenaan kadottaen samalla yhteyden todelliseen minäänsä ja tunteisiinsa. Yksilö hylkää näin ollen itsensä.

Ihminen, joka ei näe itseään todellisessa valossa, ei kykene näkemään muitakaan. Niinpä todellisuus muodostuu ihmisistä, jotka kaikki katsovat toistensa ohi.

Ohikatsominen on mielestäni yhteinen inhimillinen tragediamme, joka toimii vastavoimana syvimmälle tarpeellemme rakastaa ja tulla rakastetuksi. Se ei ulotu vain ihmisten keskinäisiin suhteisiin, vaan heijastuu myös jumalasuhteeseemme. Tämän tragedian tiedostaminen on mielestäni olennaisen tärkeää, jotta ihmis- ja jumalasuhteemme voisivat olla hyviä ja terveitä.

Rehellinen tunnustus omasta tilasta

Kristillinen ymmärrys Jumalasta, joka tulee ihmiseksi ja elää ihmisen elämän haastaa meitä ymmärtämään Jumalan rakkautta. Jeesus ei toivottavasti ilmene seuraajalleen vain majesteetillisena universumin luojana, vaan ihmisenä, joka katsoo toista ihmistä armahtaen ja hänet aidosti kohdaten, rakkaudella.

Sellaiselle ihmiselle, jonka kokemus maailmasta ja toisista ihmisistä on rakkaudeton, on mahdoton viestiä universumin luojan rakastavan juuri häntä. Jos yksilö ei ole kokenut elämässään nähdyksi tulemista, hän ei kykene antautumaan myöskään Jumalan rakastettavaksi. Hyvin helposti puhe siitä, että Jumala rakastaa sinuakin tai, että Jumala rakastaa minuakin muodostuu defenssiksi eli puolustusmekanismiksi, johon ihminen turvautuu, kun ei voi mitenkään kohdata tunnetta siitä, ettei kukaan ole todella nähnyt ja rakastanut.

”Minä en rakasta ketään, eikä kukaan rakasta minua.” Siinä on rehellinen toteamukseni jouduttuani tarkastelemaan syvemmin omaa elämääni. Miten ihminen, jolla on ollut turvallinen lapsuus, jolla on ollut oma perhe lapsineen, jolla on laaja ystäväpiiri ja joka on jopa uskova kristitty, voi sanoa mitään tuollaista? Onhan se loukkaavaa hänen läheisiään kohtaan ja kertoohan se suuresta epäluottamuksesta Jumalaa kohtaan!

Mitään muuta en sillä hetkellä voinut kuitenkaan sanoa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut masentuneen ihmisen huokaus, vaan rehellinen tunnustus omasta tilasta. Kyse ei ollut uhrin viitan pukemisesta eikä myöskään itseruoskinnasta. Jos joku siinä tilanteessa olisi vakuutellut, että kyllähän sinua rakastetaan ja katso miten olet rakastanut läheisiä, se olisi vain kertonut tuon sanojan ymmärtämättömyydestä. Totta, että ympärilläni olleet ihmiset varmasti sanoisivat rakastaneensa ja he myös sanoisivat kokeneensa, että heitä on taholtani rakastettu. Itse kuitenkin tiedostin oman tunnemaailmani.

Onko toinen osa näytelmääni?

Tämän kokemuksen jälkeen en kokenut mitään tarvetta etsiä syyllisiä sille, etten ollut tullut nähdyksi. En myöskään syyttänyt itseäni siitä, etten ollut nähnyt läheisiäni. Saatoin vain todeta, että tilanne on tämä. Tilanne, jossa kokee rakkaudettomuuden ja kohtaamattomuuden, on tietysti musertava. Mutta se on musertava vain silloin, jos siihen ei ole valmis. Jos pitää tiukasti kiinni siitä harhasta, että on tullut nähdyksi ja on nähnyt läheisensä, koska pakkohan niin on olla, ei kykene kohtaamaan tuota tilaa. Lapselle se olisi merkinnyt kuolemaa. Siksi lapsen oli keksittävä selviytymiskeinot.

Aikuinen voi katsoa menneisyyttään ja suhteitaan toteamalla, että ”tällaista se oli”. Jotta tähän tilanteeseen on valmis, se edellyttää riittävää rakkauden turvaa. Lähellä täytyy olla ihminen, joka kestää kuulla tuon kaiken ja kykenee asennoitumaan siihen rakkaudellisesti. Vasta sen jälkeen rehellisyys voi tulla esiin.

Olen kokenut, että nähdyksi tulemisen ja näkemisen kokemus ovat ihmisyyden peruskalliota. Se vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiimme, palvelutehtäviimme ja jumalasuhteeseemme. Ihmissuhteissa se pakottaa kysymään: näenkö todella toisen vai onko toinen vain osa omaa näytelmääni? Näenkö omat lapseni ainutlaatuisina persoonina vai osana perhenäytelmääni? Näenkö puolisoni itsenäisenä ja vapaana persoonana vai sijoitanko hänet toteuttamaan omia suunnitelmiani ja täyttämään tarpeitani? Silloin kun oletamme, odotamme tai vaadimme toisilta jotain, kyseenalaistamme heidän vapautensa. Toisen ainutlaatuisuuden ja sielun vapauden kyseenalaistaminen uhkaa rakkautta.

Rakkauden harha ajaa suorittamaan

Palvelutehtävissä toimiessa olisi hyvä kysyä itseltään: kenen tarpeista käsin toimin? Pyrinkö olemaan hyvä ihminen, joka pyydettäessä ja ehkä pyytämättäkin auttaa ja opastaa? Asetanko silloin toimintani kohteena olevat ihmiset asemiin, jotka viime kädessä palvelevat minun pyrkimyksiäni ja ovat osa näytelmääni? Nousevatko hyvät tekoni ja uhrautuvaisuuteni pyrkimyksestä kerjätä hyväksyntää ja rakkautta toisilta samalla heidän persoonansa ohittaen? Ihminen, joka ei ole itse tullut nähdyksi, toimii tiedostamattaan näin, koska hän on oppinut kutsumaan rakkaudeksi muiden ihmisten tarvitsevuutta tai kiitollisuutta hyvistä teoista.

Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi. Jeesus katsoi ihmistä ja näki hänet. Jeesuksen katse oli ja on turvallisen rakkauden katse, joka mahdollistaa sen, että ihminen voi rehellisesti tunnustaa oman tilansa. Silloin ei ole tarvetta pitää yllä harhaa siitä, että ”pakkohan niiden on rakastaa minua” tai harhaa siitä, että omilla hyvillä teoillani ja oikeilla valinnoillani osoitan aidosti rakkautta toisille. Jeesuksen katse vapauttaa terveeseen syyllisyyteen ja vastuuseen.

Back To Top